Siisteyskasvatusta ja muuta treeniä

Nicki on kohta viiden kuukauden ikäinen eikä vieläkään ole sisäsiisti. Nicki osasi kyllä tehdä tarpeensa sanomalehdelle meille tullessaan, mutta olin jostain lukenut, että lehdistä pitäisi pyrkiä mahdollisimman nopeasti eroon. No, seuraavaksi Nicki teki sitten tarpeensa lattialle. En torunut, korjasin vaan jäljet rauhallisesti. Ulos Nicki pääsi kahden tunnin välein ja ulos pissimisestä sai aina herkun ja kehut. Eli kaikkien ohjesääntöjen mukaan mentiin. Ja silti Nickille eteinen oli vessa.

Kokeilin Nickin sulkemista olohuoneeseen (=nukkumapaikkaan eli pesään), kun lähdin kylille asioita hoitamaan. Tämä toimi kyllä. Mutta esteiden pönkkääminen oviaukkoon tuntui naurettavalta silloin, kun olin itse kotona - ja Nicki onnistui jossain välissä AINA hipsimään salaa eteiseen (huokaus). Ulkonakin se usein pyrki tekemään tarpeensa katseilta suojassa. Itseäni säästääkseni jätin ulko-oven auki, kun menin yläkertaan tekemään töitä. Nicki kävi ulkona pissalla. Eli nähtävästi Nicki ei osaa pyytää ulos. Eikä sille ole iskostunut tarpeeksi vahvasti päähän, että sisälle ei tarpeita tehdä.

Jonkin aikaa Nicki oli sentään kakkinut ulos, mutta kun eteisestä sitten viime viikolla alkoi löytyä tallottuja kakkakasoja, oli kärsivällisyys koetteilla. Enkä suoraan sanoen enää tiennyt, mitä voisin tehdä toisin. Sitten luin netistä vielä yhden vihjeen. Joku kirjoitti, ettei koira mielellään tee tarpeitaan paikkaan, jossa se syö (tuon nukkumapaikkajutun olin siis jo käytännön syistä hylännyt). Ei muuta kuin ruoka- ja juomakippo eteiseen. Toimi! Paitsi että nyt lammikko löytyi eteisen sijaan keittiöstä... Eilen laitoin ruokakippoja sekä eteiseen että keittiöön ja pidin ne paikoillaan tyhjinäkin. Menin koiran kanssa lenkille kolmen tunnin välein. Ei tullut sisälle lammikoita eikä haisulikasoja. Käytin Nickin ulkona vielä puolen yön aikaan, ja tänä aamuna seitsemältä lattiat oli edelleen puhtaat! Jospa nyt näillä keinoin onnistuisi.

Ttreeneissä ollaan käyty säännöllisesti, mutta vähän omanlaisella tavalla. Palveluskoirapuolella osallistutaan koulutustuokioon ihan täysillä, mutta se kestääkin vaan kymmenisen minuuttia/pentu. Näyttely/kehätreeneissä istuskeltiin vähän sivussa ja käytiin pyörähtämässä pieni lenkki vartin välein. Minusta perropentua ei voi vaatia olemaan kokonaista tuntia hihnassa paikoillaan. Tilaisuuden mittaan Nicki sai tervehtiä muutamia ihmisiä ja lopuksi muutamia koiriakin hihnassa niin, että ne ottivat nätisti kontaktia, ja sitten lähdettiin molemmat koirakot omille teille ennen kuin "leikkimoodi" iski päälle. Kun koirat kun nyt kumminkin olivat kytkettyinä. Minusta on tärkeää, että Nicki oppii, ettei aina tarvitse tervehtiä koiria ja ihmisiä, ja sen voi tehdä myös rauhallisesti. Pentutreffeillä oli vähän sama juttu. Pidetiin muihin sellaista etäisyyttä, että Nickin oli helppoa istua ja ottaa minuun katsekontaktia ja käytiin välillä kentän laidalla hajuja tutkimassa. Uudet herkut oli mahtavia (Petpostin kautta tilattu Natural Menu), ja syötin niitä Nickille koko taskullisen. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla: hyvin iskostui kehotus "täällä" (=katso tänne) ja tuli maukas iltaruoka ajoissa. Jos olisin antanut ruuan vasta treenien jälkeen, olisi aamulla eteisessä voinut odottaa iso haiseva ylläri.

Nickin kanssa liikkuessa on omat haasteensa se kun on selainen sosiaalinen elosalama. Rauhottuu kyllä tuosta pikkuhiljaa. Treeneissä Nickin ikäinen labradoodeli istuu paikoillaan koko tunnin ihan itsekseen ilman erillistä käskyä tai kouluttamista. Eihän se ole millään tavalla palkitsevaa. Täytyy olla haasteita. Myös koiralle omistajan miellyttäminen uusien asioiden oppimisen kautta on palkitsevaa. Se, kun koira kääntyy katsomaan silmiin ikään kuin kysyäkseen, että "hei, mitäs nyt tehdään?" Ja saa sitten käskyn (tule, istu, ota, anna, irti, taakse, maahan, ohi mennään, vieressä, mene vaan...) ja sen noudattamisesta palkan. En haluaisi sohvaperunaa. Parasta on koira, joka innostuu asioista, mutta osaa myös tarvittaessa rauhoittua. Tiukkaa kuria vaativa, mutta arjessa toimiva. Koira, jonka toiminta on ennakoitavissa ja arvattavissa. Joka ei ole vihainen eikä aggressiivinen. Joka vahtii, mutta lopettaa haukun käskystä. Joka on ihana ja empaattinen, pehmeä halinalle. Haastava, mutta palkitseva. Sellainen on Nicki-pentunen, josta vielä kasvaa vaikka mitä!

Tuleva teini koettelee

Eilen oli pitkästä aikaa taas Ainolla kaveri kylässä. Vaikka Nicki onkin ollut riehakas varsinkin lasten kanssa, ajattelin, rauhoittumiseen riittää, kun lapsi ei kiinnitä siihen mitään huomiota. Kyllä se hyppiminen sitten aikanaan loppuu. Väärin! Nicki oli Ronjan kimpussa kuin riivattu: kynsi ja raapi, hyppi ja reuhtoi. Kun tytöt istuivat ruokapöytään, Nicki rynni Ronjan tukkaan kiinni, ja taisi siinä tuppo huiksiakin irrota. Koira oli kuin villipeto. Yritin pitää sitä aloillaan, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Kun koira sitten taas kerran rynnisti Ronjaa kohti, minulta tuli vaistomaisesti paha karjaisu ja tartuin Nickiä niskanahasta kiinni ja painoin maahan. Makasin sitten sen vieressä lattialla kunnes tytöt olivat syöneet ja menneet portin taakse toiseen huoneeseen. En koskaan aiemmin ole käyttänyt koiraan fyysistä voimaa, ja ihan selvästi se oli tästä todella hämmentynyt. Seuraavaksi aion pitää Nickin valjaissa ja hihnassa, kun meille joku tulee. Pääsee sitten irti, kun on rauhallinen.

En usko, että toiminnastani oli mitään hyötyä. Pikemminkin päin vastoin. Kuin kostoksi Nicki teki myöhemmin illalla pissan ja neljä kakkaläjää eteiseen. Kakat oli myös tallottu. Ja aamulla minua odotti taas kerran se näky, jonka olin jo toivonut voivani unohtaa. Kaksi isoa lammikkoa ja iso kakkakasa. (syvä huokaus)

Ronjan isä sai haukut tullessaan tyttöä hakemaan. Ja ihmisistä tyhjän talon oven avannut tavarantoimittaja oli kuulemma myös vastaanotettu jonkinmoisella vahtireaktiolla. Taitaa meidän tytöllä kohta alkaa murkkuikä... Olen aloittanut treenaamisen jo tänään. Nukuttiin aamulla Nickin kanssa hyvässä yhteisymmärryksessä sohvalla vierekkäin melkein puoleen päivään.

Treenaus alkaa

No niin. Nyt on sitten aloitettu kevyt tokoharjoittelu Salon palveluskoiraharrastajissa. Kouluttajana osaava ja tarkkasilmäinen Tuija, dobermanniekspertti. Meitä on ryhmässä vain viisi koirakkoa, ja jokainen saa ykstyisopetusta muiden odottaessa autossa. Luulin, että Nickiä olisi vaikea saada innostumaan, se kun on täällä kotioloissa niin rauhallinen, mutta pihkat... maahanmenokin oli ihan PLÄTS, eli suoraan liikkeestä tantereeseen ja vauhdilla! Selvästi Nicki myös nauttii näistä koulutustuokioista. Ehkä

Kotona ei olla vielä paljonkaan varsinaisesti treenattu. Ihan normaalijuttuja tehdään, eli Nicki istuu, odottaa ja menee vasta luvan saatuaan syömään, ei saa häslätä, kun ihminen syö (murahdan kevyesti pois) ja muita arkielämän asioita. Jonkin verran ollaan tehty seisomista ja eteen istumista, kun kylillä  näköpiiriin on ilmaantunut joku häiriötekijä, kuten toinen koira. Kemiön keskustassa treenailee tällä hetkellä paljon avustajakoirakoulutettavia. Tämä on sikäli mainiota, että  Nicki saa esimerkkiä siitä, miten tyylikkäästi ihmisten ilmoilla voi toimia!

Turkistaan kuoriutunut koira
nauttii syysauringosta

Käytiin viikko sitten Sinin luona lainaamassa ruokaa, parturissa, pedikyyrissä ja anaalirauhasten tyhjennyksessä. Hienoa, kun kasvattajalta saa tällaista kokonaisvaltaista palvelua... Anaalirauhaset näyttäisivät välillä tyhjentyvän normaalisti, välillä taas koira vetää takamustaan. Odottelen nyt vielä, ennen kuin puutun asiaan, kun tukossa ne tiehyet eivät kumminkaan enää ole. Pennuilla anaalirauhasvaivat ovat ilmeisesti melko harvinaisia.

Nickin aamutoimet

Kuvat puhukoot puolestaan:

Nicki on poissa kotoa

Nicki oli kolme yötä kerrostalossa "kaupunkilomalla" Taalintehtaalla, kun itse oltiin Helsingissä. Ensimmäinen vuorokausi oli ollut ihan kamala; pentu oli vaan pörrännyt ja säntäillyt ympäriinsä, eksyksissä ihan ollut raukka. Sitten tilanne oli tasaantunut ja loppujen lopuksi kaikki oli mennyt todella hienosti.

Olivat olleet paljon ulkona. Ajelleet hissillä, käynneet torilla, uimassa, tulevien avustajakoirien kanssa peuhaamassa - ja mummojen ja pappojen lällyteltävänä. Alueella asuu paljon iäkkäitä ihmisiä, jotka olivat olleet ihan myytyjä. Kaikille Nicki oli ollut ystävällinen, kaikki olivat sitä halunneet paijata. ”Hoitotäti” Minea kertoi vanhasta yli 100-kiloisesta papparaisesta, jonka ei koskaan ole nähnyt kävelevän. Kun pappa oli nähnyt Nickin, hän oli noussut penkiltä ja lähtenyt tulemaan kohti kädet ojossa "Voi sentään, voi sentään, cockerspanieli! Meillä oli lapsena cockerspanieli, ja kyllä minä sitä rakastin!" Minea ei ollut raaskinut korjata papan käsitystä koiran rodusta, vaan oli antanut hänen nauttia Nickin seurasta ja omista muistoistaan.

Mahtaisiko Nicki iän karttuessa seurata isoäitinsä Ebban jalanjälkiä terapiakoirana tai kulkea isänsä, kaverikoira Petron askelissa? Ihanaa! Nyt minulla on saarella ainakin yksi luotettava hoitopaikka. Kiitos Minea ja Siiri!

Luoksetulon vahvistamista

Nicki on 15 viikkoa vanha. Leimautumisen ja sosiaalistumisen aktiivivaiheet alkavat olla ohi. Tahtominen ja oppiminen voivat alkaa! Pohja on luotu, ja omasta mielestäni olen onnistunt siinä hyvin. Nicki luottaa minuun, ottaa erinomaisen hyvin katsekontaktin ja haluaa miellyttää. Tälle pohjalle alan nyt rakentaa ennen "mörköikää".

Eilen oltiin kunnon metsälenkillä, josta tosin tuli meille molemmille loppujen lopuksi tuskien taival. Ollaan käyty metsässä aiemminkin kääntymässä, mutta nyt mentiin mustikkaan ja samalla hakemaan kastikekantarellit. Nicki kulki aluksi kintereilläni ja tunki itsensä juuri siihen mättääseen säheltämään, josta yritin marjoja poimia. Kun aika kului, pentu rohkaistui liikkumaan vähän kauemmas ja saavuttuamme kallioiselle seudulle innostui jo juoksentelemaan jälkien ja hajujen perässä. Mustikatkin alkoivat löytää tiensä suuhun suoraan pensaasta.

Vaikka Nicki rakasti mustikoita ja niiden suuhun hamuaminen pensaista näytti kovin hankalalta, en suostunut tarjoilemaan. Mustikat ovat mainioita koulutusherkkuja, ja niiden avulla treenasimme luoksetuloa. Näin toimimme. Keräsin kourallisen mustikoita ja odotin, kunnes Nicki lähti innoissaan juoksemaan minusta poispäin. Kesken kiihkeimmän juoksun kutsuin iloisesti "tule", ja Nicki kääntyi ja juoksi takaisin (tätä on treenattu omalla pihalla). Sitten pyysin Nickin istumaan. Sitten se sai ahmia koko kourallisen mustikoita kädestä. Kolmannella toistokerralla ei enää tarvinnut kehottaa luoksetulon jälkeen istumaan, vaan se tapahtui automaattiseti. Tätä harjoitusta jatketaan aina kun ollaan metsässä, ja tehdään toistot ihan sattumanvaraisesti ja yllättäen. Tavoittena on, että Nicki tulee iloisesti hihnaan kytkettäväksi, jolloin uskallan paremmin pitää sitä vapaana. Tosin meidän lähimetsässä en ole koskaan törmännyt yhteenkään ihmiseen; peuroja on kyllä näkynyt. Varma luoksetulo toimii aikanaan muuallakin. Nyt on vain siirrytty pihalta metsään,  syksymmällä sitten harjoitellaan häiriötekijöiden (=toisten koirien)  kanssa.

Niin. Se tuskien taival. Ensin sadekuuro kasteli meidät. Sitten tuuli tyyntyi ja tuli kuuma. Sitten tulivat hirvikärpäset ja tuhansittain pikkukärpäsiä, jotka tunkevat silmiin, korviin ja sieraimiin. Ajattelin, että päästään helpommalla, jos kävellään tietä pitkin kotiin. Nicki ei ollut vielä ollut kovin monella remmilenkillä ja matka oli pitkä... Puolisen kilometriä meni hyvin, mutta sitten Nicki kyllästyi ja alkoi kiskoa sinne tänne. Pysähdyin joka kerta, kun hihna kiristyi, koska olin jo aiemmin päättänyt sitoutua siihen, että eteenpäin ei hihna kireällä KOSKAAN mennä. Joka kerta pysähtyessäni kärpäset hyökkäsivät (sekä koiran että minun kimppuun). Hiki virtasi. Koira vaistosi, että olin hermostunut ja hermostui siitä lisää. Onneksi yhden kukkulan laella tuuli sen verran, että voitiin pysähtyä pidemmäksi aikaa rauhoittumaan. Kilometrin matkaan meni varmaan tunti. Ei enää koskaan tätä treeniä näissä olosuhteissa!

Sosiaalistamisesta ja oman tahdon kehittymisestä

Nicki on helppo pentu, eli mukava ottaa mukaan kaikkialle, minne koiran kanssa vaan saa mennä. Varovasti on kuitenkin edetty, koska ihan selvästi Nicki esimerkiksi säikkyy meidän tiellä ajavia autoja. Mutta ne ajavatkin tässä kovin lähellä ja kovaa. Vaikka koitin kerran jopa kävellä keskellä tietä, auto vaan ei hidastanut, vaan automaattisesti oletti, että minä hyppään koiran kanssa ojaan... GRRR. No. Onneksi Nicki ei ainakaan vielä pyri niiden perään. Reaktio on ennemminkin sellaista yleistä reuhaamista. Nyt pitäisi saada Nicki reagoimaan rauhallisesti väistämällä esimerkiksi sivulle tai taakse ja pyrkiä jatkamaan kävelyä pysähtymättä.

Tällä hetkellä yritän saada Nickin pelottavissa tilanteissa rauhalliseksi pysähtymällä ja menemällä alas koiran tasolle. Vaikka monet koira-asiantuntijat ovatkin sitä mieltä, että autoihin ei saisi itse reagoida esimerkiksi hihnaa kiristämällä, minusta maalaisjärjen käyttö on sallittu. Jos koira saa vapaasti panikoida joka kerran, kun auto lähestyy, siitä tulee totuttu käyttäytymismalli. Meidän tiellä väistämineen ei ole mahdollista, ja ojaan en suostu hyppimään.

En aio vaatia koiraa normaalilenkillä kulkemaan sivulla tai takana. Minusta koiran pitää saada rauhassa haistella, ja hihnassa saa liikkua melko vapaasti kunhan ei vedä. "Seuraa"- ja "taakse"-käskyt on toki hyvä hallita tilanteissa, joissa joku tulee tiellä vastaan. Nyt näistä arjen käskyistä Nickillä taitaa olla jonkin verran hallinnassa "ei", "istu", "tule" ja "pissalle".

Kaikenlaiseen ihmisten toimintaan siedätyksenä on käyty muutaman kerran Lammalan kaupan edessä istuskelemassa, koska siinä käy jatkuva liikenne... autoja, ihmisiä, polkupyöriä ja mopoja tulee ja menee. Tämä on mennyt erinomaisen hienosti. Nicki pysyy rauhallisena ja katselee. Eli oppii pikkuhiljaa, ettei kaikkeen tarvitse reagoida.

Muita asioita, joihin Nickiä on totutettu:

• porokoira (aikuinen narttu, tuleva lenkkikaveri kylillä)
• porokoira (nuori narttu, innokas leikkikaveri)
• TV-asentaja työkaluineen (mm. pora)
• eri ikäisiä lapsia, miehiä, naisia
• pölynimuri
• ruohonleikkuri
• automaattiovi ja tralli (pitää vielä käydä uudelleen koittamassa)
• Agrimarket
• auton turvavaljaat (autoilu sujuu jo hienosti!)
• yksin autossa odottaminen
• yksin kotiin jääminen
• polkupyörä
• mopo (ääni vielä pelottaa)

Nickiä on nosteltu ja kosketeltu joka paikkaan päivittäin. Erityisesti tassuja ja korvia olen rämplännyt ja saanutkin koskea ihan vapaasti. Tänään sitten ensimmäistä kertaa kynsien leikkaaminen ei enää ollutkaan Nickin mielestä "kivaa", ja jouduin aluksi pitämään tassusta todella tiukasti kiinni, kun Nicki yritti hypätä pois sohvalta ja vain ja ainoastaan nauttia ydinluustaan (tavallisesti Nicki on keskittynyt luuhun ja minä tassuihin). Kynnet kumminkin leikattiin pienen väännön jälkeen ihan sovinnolla ja rauhassa, pakottamatta. Pitänee siis edelleen toteuttaa kynsiprojekti vähintään viikottain, ettei tule ongelmia jatkossa. Voitaisi ehkä hoitaa useamminkin, ja yksi tassu kerrallaan. Nyt tuli leikattua kaikki kynnet, kun nihkeän alun jäkeen onnistui niin mainiosti. Korviin saa edelleen koskea ihan vapaasti, ja Nicki tuntuu jopa tykkävän siitä.

Nicki taitaa kyllä vaistota, että arastelen kynsien leikkuuta. Edellisen perroni kanssa jouduin nimittäin asiasta taistelemaan todella pitkän aikaa, ja usein oli kädet mustelmilla ja itku silmässä. Nekku antoi kyllä pentuna leikata kynnet normaalisti, mutta oman tahdon kehityttyä vastusteli kaikkea mahdollista "kajoamista" todella aggressiivisesti. Vei melkein pari vuotta, ennen kuin tässä kynsiasiassa oli saavutettu yhteisymmärrys, ja Nekku jopa joskus tarjosi itse tassunsa pedikyyriin. Mutta se ei kyllä muutenkaan pentuna nauttinut koskettelusta, silittämisesti tai ihmisen läheisyydestä. Korvakarvoja ei voinut lainkaan nyppiä; poistin ne sairaanhoitajan "bänksejä" käyttäen pari kertaa vuodessa, kun olivat silleen sopivasti nypättävässä paakussa. Oman tiensä kulkija oli. Ja kodinvaihtaja siitä sitten valitettavasti tuli.

Pusuja, pusuja!

Nicki sai eilen ensimmäiset rokotukset ja meinasi pusutella eläinlääkärin kuoliaaksi. Ei pysynyt millään paikallaan pöydällä ja piikin laittoa ei huomannut lainkaan. Ihan toisenlainen kuin ensimmäinen vesikoirani, joka jo noin pienenä murisi lääkärille, että "muhun et koske, et kyllä varmana koske, tai saat hammasta!" Kuukauden päästä tehoste ja rabies. Otan samalla Nickille passin, jos tulis vaikka syksyllä käytyä Virossa Villa Ottiliassa, jossa on opiskeluajoilta tuttu majatalon emäntä. Koiraystävällinen paikka ja hyvät ulkoilumaastot.

Varsinainen elosalama. Kuvassa lahjanaru saa kyytiä.

Se on vesikoira!

Mentiin tänään Nickin kanssa kahdestaan Ölmosin rannalle, jonne perinteisesti on voinut ottaa koiran mukaan, jos on kävellyt niemen ympäri toiselle puolelle. Siellä on vähän enemmän kivikkoa ja levää eikä yleensä lainkaan pieniä lapsia. Huh. Yhdessä vuodessa rannasta olikin tullut varsinainen turistikohde; metsää oli hakattu ja parkkipaikka rakennettu. Paikalle oli jopa pystytetty kyltti, jossa oli SÄÄNNÖT. Aiemmin metsän siimekseen on ollut pysäköitynä asuntoautojakin, mutta nyt oli vaan risukkoa ja avohakkuuta...

Kannoin pennun pahimpien ryteikköjen yli. Puolivälissä matkaa ylitimme puron, jota aiemmin varjostivat ikivanhat puut. Toisella puolella niemeä oli joitakin ihmisiä ja muutamia koiria. Ajattelin, että ehkä Nicki uskaltautuisi kahlailemaan vähän. Aava meri näytti olevan sille ihmetyksen aihe. Itse aioin vähän pulahtaa, kun ryteikössä oli tullut kuuma ja paarmatkin vaivasivat. En ehtinyt kuin kahlata polvia myöten, kun Nicki juoksi perään eivätkä sen pikkujalat enää yltäneetkään pohjaan... Nicki ui. Ja todella hienosti; ei lainkaan räpiköiden vaan arvokkaasti. Yritin useampaan otteeseen mennä uimaan, kun Nickille alkoi jo tulla kylmäkin, mutta ei. Se olisi varmaan seurannut minua maailman tappiin.

Hienosti matkalla ohitettiin ihmiset ja koirat; Nicki oli minulla kytkettynä auton turvavaljaissa, jotka kyllä eivät ole maailman mukavimmat. Yhtään ei pentu kuitenkaan kiskonut tai yrittänyt reuhata hihnan kanssa. Hihnakäyttäytymisen harjoittelun voisikin ehkä aloittaa valjailla, niin tottuisi ensin kävelemään vierellä ja suhtautumaan hihnaan "ystävällisesti". Panta voisi olla kaulassa ihan muuten vaan.

Pennun sosiaalistamisesta

Tänään on Taalintehtaalla Baltic Jazz; ihmisiä, koiria, hälinää ja vilinää. Joskus ennen (eli silloin ensimmäisen koirani kanssa, kun vielä tutkin netistä kaikki mahdolliset koirasivut ja luin kaikki mahdolliset koulutusoppaat) olisin ajatellut, että siinäpä loistava tilaisuus pennun sosiaalistamiseen. Mutta enpä ajattele enää. Minusta ennen pennun totuttamista uusiin tilanteisiin lauman marssijärjestyksen pitää olla kristallinkirkas. Toisin sanoen pennun on voitava luottaa siihen, että vaikka taivas putoaisi niskaan, emäntä/isäntä (johtaja) hallitsee tilanteen. Lisäksi on turha altistaa kokematonta pentua liian monille hankalasti käsiteltäville asioille ja tapahtumille yhtä aikaa. Liian rankka ja varhainen "sosiaalistaminen" voi myöhemmin kostautua arkuutena.

Kasvatusoppaiden mukaan pentu tulisi jo pienenä totuttaa kaikkiin mahdollisiin tilanteisiin: ihmisiin, eläimiin ja ihmismassoihin, kulkuvälineisiin ja ihmisten apuvälineisiin, ääniin ja hajuihin, ja, ja, ja ....lista on loputon ja uuvuttava.

 

Nickin kohdalla sosiaalistaminen tarkoittaa sitä, että pentu osallistuu meidän normaaliin elämään. Silloin tällöin meillä käy lapsia, remonttimiehiä, lasten vanhempia, miehiä ja naisia.. autoja ajaa aika kovaa ohi aidan takana...  joku auto ajaa meidän pihaan... me käydään naapurissa... ajetaan kylille kauppaan... Nicki tulee mukaan ostamaan maaleja Agrimarketista... odotellaan S-marketin parkkipaikalla, kun Aino ostaa jäätelöä... Kaikissa näissä tilanteissa pentu huomaa, että jotain vähän tavallisuudesta poikkeavaa tapahtuu, mutta tyytyy sitten jatkamaan omia puuhiaan. Eli huomaa jo ensimmäisestä kerrasta, ettei tilanteessa ole mitään sellaista, joka vaatisi toimenpiteitä. Kun kukaan muukaan ei näytä mitenkään hötkyilevän... Ja uudet asiat kohdataan sitä mukaa, kun ne eteen tulevat.

Kaiken tämän tavoitteena on kasvattaa rohkea, hyvähermoinen koira, joka hallitsee itsensä uusissakin
tilanteissa. Aika näyttää, olenko ollut oikeilla jäljillä näiden ajatusteni kanssa ja toiminut tärkeänä pentuaikana parhaalla mahdollisella tavalla. Ainakin tämä tuntuu minusta hyvältä, ja Nicki vaikuttaa onnelliselta ja tasapainoiselta. Juuri sellaiselta pennulta, jota olen koko ikäni toivonut.

Nicki osallistuu

Nicki haluaa osallistua. Se on aina siellä missä tapahtuu, kumminkaan hakematta nimenomaisesti huomiota. Olen yrittänyt pikkuhiljaa leikellä pihaamme reunustavaa ikivanhaa syreeniaitaa, jotta se vähän tuuhentuisi ja tuottaisi kukkia muuallakin kuin taivasta hipovissa huitulalatvoissa. Nicki on kärsivällisesti ollut mukana kun leikkelen paksuista kaadetuista rungoista pieniä oksia

Tässä joitakin positiivisia huomioita, mitä nyt 12-viikoiseta pennusta voi sanoa.

Nicki on:

• Rohkea: kun kastelukannu kaatuu kun sitä rämplää, Nicki pakenee vähän kaummaksi mutta menee sitten tutkimaan kannua tarkemmin.
• Itsenäinen: jos sille antaa jonkun lelun, se osaa leikkiä itsekseen ja keksii esineistä ihan uusia ominaisuuksia.
• Kärsivällinen: jos ulkoa löytyy mielenkiintoinen jälki, se seuraa sitä pitkään
• Sosiaalinen: se hakeutuu ihmisten seuraan ja osaa rentoutua sekä nauttii kosketuksesta

Ja sitten se yrittää kiskoa lapsia sukista mukaansa leikkiin, hyppii vasten paljaita sääriä, pissii vähän minne sattuu, jemmaa lempiluutaan talon perustuksiin, menee pesuvatiin lotraamaan ja sen jälkeen kaivelemaan kuoppia pihamaalle, jolloin valkoisista sukista tuleekin harmaat... Eli ihan normipentu.

Se on riiviö!

Kahden tuskaisen kuuman päivän jälkeen ilma viileni ihan yhtäkkiä ja laitoin koko taloon läpivedon; kaikki ovet ja ikkunat auki sepposen selälleen. Lähdettiin Nickin kanssa ensimmäistä kertaa tutustumaan lähiympäristöön tarkoituksena kävellä hihnassa lähinaapuriin esittäytymään. Naapuri ei ollutkaan kotona ja hieno hihnakäyttäytyminenkin meinasi tyssätä kun herkut loppu. Jotta en olisi tehnyt tyhjäksi hyvin alkanutta projektia, kannoin Nickin kotiin.

Kotona alkoikin sitten varsinainen riekkumarei. Nicki ryntäili pitkin, törmäili, törttöili ja kaatuikin välillä liukkaalla lattialla. Roskat kaivettiin roskiksesta ja kengät eteisestä siroteltiin hujan hajan. Kyllä tämä koira tietää, mikä on sen koti. Olen oikein tyytyväinen.

Ja kyllä sitten nukutti....

Vai sittenkin terapiakoira?

Käytiin eilen Norjasta saarivierailulle tuleen Anne-ystäväni luona istumassa iltaa ja syömässä. Annella oli mukana miehensä Ken ja lapsista Lasse ja Hedda. Nicki vei kaikkien sydämen; jokaista se kävi tervehtimässä häntä vipottaen ja sitten telmi pihalla omissa pentupuuhissaan ja lopuksi nukkui ruokapöydän alla tyytyväisenä tuhisten jalkojeni vieressä.

Annen isä ei enää pärjännyt kotona ja on nyt hoitokodissa. "Pappara" on aina rakastanut kaikenlaisia eläimiä, ja Anne pyysi, saisiko viedä Nickin pyörätuolissa istuvaa isäänsä tervehtimään. Totta kai saa! Voisihan Nicki  tuoda iloa muidenkin kuin oman perheen elämään.

Saalistaja, jäljestäjä vai kantarellikoira?

Nicki vaanii. Hiipii ihan hiljaa Neposen aitausta kohti, pysähtyy välillä ja tarkistaa, ettei Nepi vaan ole huomannut... (tietysti kani on huomannut, se ei vaan piittaa). Seisoo välillä etutassu kohossa, ja joskus takatassukin ja sitten.... rynnistyshyökkäys! Neponen ei edelleenkään piittaa, vaan mutustelee voikukanlehteä.

Eilen löytyi portin pielestä jälki. Se johti mutkitellen Neposen aitaukselle päin. Portin pielessä haju oli erityisen vahva, ja sinne piti palata useamman kerran. Todennäköisesti aidan ali oli tullut naapurin kissa. Villikissojakin täällä joskus näkee; yhtenä vuonna eräs korvapuoli kolli kävi pissimässä auton renkaisiin joka aamu...

Kesken jäljen seuraamista löytyi sieniä; jotain valkoisia ohutvartisia (ja apua, ehkä myrkyllisiä?). Niitä piti välttämättä maistella. Haroin kaksin käsin sieniä kouriini. Voi ei; tuollakin niitä kasvaa. Toisella kädellä pitelin koiraa, joka oli ihan innoissaan löytämästään aarteesta (kun emäntäkin näytti niistä niin kovin innostuvan) ja toisella koitin saada sieniä poimittua edes vähän kokonaisina ja viskeltyä aidan taakse. Kovin olivat pieniä ja hajosivat helposti. Mahtoi siinä tiellä kulkijoilla olla ihmettelemistä. Tunnistaakohan koira, mikä sieni tai kasvi on myrkyllinen?

Vessa paperilla

Olen tunnollisesti vienyt Nickin ulos aina sen herättyä, syötyä tai leikittyä sillä tuloksella, että ulkona se yleensä istahtaa paljaan jalkani päälle. Vartin mietiskelyn (varmaan jotain sen suuntaista, että "Milloinkahan minä oikein pääsen sinne vessaan?") jälkeen kyllästyn ja mennään takaisin sisään, jossa Nicki välittömästi pissii paperille... Pitäsikö ripotella sanomalehtiä nurmikolle?

Tänään Nicki oli yksin pari tuntia kun vein Ainon leirille ja kävin kaupassa. Ei ainakaan vinkunut kun lähdettiin, ja takaisin tullessani talo oli ihan hiljainen. Muuta tänään: nukuttiin neljän tunnin päikkärit (minä siis myös), ja sen jälkeen käytiin ulkona Turid Rugaasin pentuja varten  tekemillä ohjeilla "treenaamassa" hihnassa liikkumista ja Nicki sai maistaa vähän juustoa. Muutama minuutti vain nyt ekalla kerralla. Todella hienosti Nicki ottaa kontaktia ja hiffaa, mitä siltä odotetaan.

Enempää ei sitten jaksettukaan liikkua tänään, sen verran hiostava on tuo ilma. Taitaa tulla ukkonen. Saas nähdä, miten Nicki siihen suhtautuu; minä olen pienestä asti tykännyt, kun oikein jyrisee ja taivaalta tulee parhaimmassa tapauksessa jopa rakeita. Serkun kanssa lapsena juoksenneltiin raesateessa ulkona uikkareissa ja kerättiin valkoisia "helmiä" kipot täyteen.

Tulimaan Pii

Nicki tuli taloon
Seitsemän päivää on kulunut siitä, kun haimme Nickin (Tulimaan Pii) Merimaskusta. Nicki on Petron ja Lunan lapsi, josta mitä luultavimmin kasvaa mahtava kotikoira ja harrastuskaveri - ja toivottavasti myös monen lupaavan perropentusen äiti, sijoituskoira kun on. Nyt jo tuntuu, kuin Nicki olisi aina asunut meillä. Tuo ihana pieni, rohkea, viisas, reipas - ja joskus niin kovin hellyydenkipeä otus. Kasvattaja Sinille suuret kiitokset luottamuksesta; koitan olla sen arvoinen.

Tutustutaan lähimaailmaan                                    
Paljon on jo ehditty; uimassa on käyty, kynnet on leikattu (Nicki nukkui koko toimituksen ajan), korvakarvoja nypitty. On tutustuttu lähinaapureihin ja kaniin. Autokyytikin oli ihan kakkupala. Ja sitten taas ojentaudutaan ja nukutaan piiitkäään milloin missäkin. Yleensä joko minun tai Ainon jaloissa Marin kotiintuliaislahjaksi antamalla lampaantaljalla. Eikä silloin noteerata, vaikka taivas putoaisi niskaan.

Viime yö oli ensimmäinen, kun Nicki nukkui yksin. Omassa pedissä unikavereiden kanssa. Alussa pientä vähän itketti, mutta kun aloin parvella hengittää huippuraskaasti, Nicki huomasi ettei se lauma sittenkään ole minnekään kadonnut. Yksinoloa on muutenkin tänään harjoiteltu viiden minuutin pätkissä. Jonain päivänä sitten lisää. Eipä meillä ole kiire mihinkään.