Seitsemän päivää on kulunut siitä, kun haimme Nickin (Tulimaan Pii) Merimaskusta. Nicki on Petron ja Lunan lapsi, josta mitä luultavimmin kasvaa mahtava kotikoira ja harrastuskaveri - ja toivottavasti myös monen lupaavan perropentusen äiti, sijoituskoira kun on. Nyt jo tuntuu, kuin Nicki olisi aina asunut meillä. Tuo ihana pieni, rohkea, viisas, reipas - ja joskus niin kovin hellyydenkipeä otus. Kasvattaja Sinille suuret kiitokset luottamuksesta; koitan olla sen arvoinen.
Tutustutaan lähimaailmaan
Paljon on jo ehditty; uimassa on käyty, kynnet on leikattu (Nicki nukkui koko toimituksen ajan), korvakarvoja nypitty. On tutustuttu lähinaapureihin ja kaniin. Autokyytikin oli ihan kakkupala. Ja sitten taas ojentaudutaan ja nukutaan piiitkäään milloin missäkin. Yleensä joko minun tai Ainon jaloissa Marin kotiintuliaislahjaksi antamalla lampaantaljalla. Eikä silloin noteerata, vaikka taivas putoaisi niskaan.
Viime yö oli ensimmäinen, kun Nicki nukkui yksin. Omassa pedissä unikavereiden kanssa. Alussa pientä vähän itketti, mutta kun aloin parvella hengittää huippuraskaasti, Nicki huomasi ettei se lauma sittenkään ole minnekään kadonnut. Yksinoloa on muutenkin tänään harjoiteltu viiden minuutin pätkissä. Jonain päivänä sitten lisää. Eipä meillä ole kiire mihinkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti