Nicki on 15 viikkoa vanha. Leimautumisen ja sosiaalistumisen aktiivivaiheet alkavat olla ohi. Tahtominen ja oppiminen voivat alkaa! Pohja on luotu, ja omasta mielestäni olen onnistunt siinä hyvin. Nicki luottaa minuun, ottaa erinomaisen hyvin katsekontaktin ja haluaa miellyttää. Tälle pohjalle alan nyt rakentaa ennen "mörköikää".
Eilen oltiin kunnon metsälenkillä, josta tosin tuli meille molemmille loppujen lopuksi tuskien taival. Ollaan käyty metsässä aiemminkin kääntymässä, mutta nyt mentiin mustikkaan ja samalla hakemaan kastikekantarellit. Nicki kulki aluksi kintereilläni ja tunki itsensä juuri siihen mättääseen säheltämään, josta yritin marjoja poimia. Kun aika kului, pentu rohkaistui liikkumaan vähän kauemmas ja saavuttuamme kallioiselle seudulle innostui jo juoksentelemaan jälkien ja hajujen perässä. Mustikatkin alkoivat löytää tiensä suuhun suoraan pensaasta.
Vaikka Nicki rakasti mustikoita ja niiden suuhun hamuaminen pensaista näytti kovin hankalalta, en suostunut tarjoilemaan. Mustikat ovat mainioita koulutusherkkuja, ja niiden avulla treenasimme luoksetuloa. Näin toimimme. Keräsin kourallisen mustikoita ja odotin, kunnes Nicki lähti innoissaan juoksemaan minusta poispäin. Kesken kiihkeimmän juoksun kutsuin iloisesti "tule", ja Nicki kääntyi ja juoksi takaisin (tätä on treenattu omalla pihalla). Sitten pyysin Nickin istumaan. Sitten se sai ahmia koko kourallisen mustikoita kädestä. Kolmannella toistokerralla ei enää tarvinnut kehottaa luoksetulon jälkeen istumaan, vaan se tapahtui automaattiseti. Tätä harjoitusta jatketaan aina kun ollaan metsässä, ja tehdään toistot ihan sattumanvaraisesti ja yllättäen. Tavoittena on, että Nicki tulee iloisesti hihnaan kytkettäväksi, jolloin uskallan paremmin pitää sitä vapaana. Tosin meidän lähimetsässä en ole koskaan törmännyt yhteenkään ihmiseen; peuroja on kyllä näkynyt. Varma luoksetulo toimii aikanaan muuallakin. Nyt on vain siirrytty pihalta metsään, syksymmällä sitten harjoitellaan häiriötekijöiden (=toisten koirien) kanssa.
Niin. Se tuskien taival. Ensin sadekuuro kasteli meidät. Sitten tuuli tyyntyi ja tuli kuuma. Sitten tulivat hirvikärpäset ja tuhansittain pikkukärpäsiä, jotka tunkevat silmiin, korviin ja sieraimiin. Ajattelin, että päästään helpommalla, jos kävellään tietä pitkin kotiin. Nicki ei ollut vielä ollut kovin monella remmilenkillä ja matka oli pitkä... Puolisen kilometriä meni hyvin, mutta sitten Nicki kyllästyi ja alkoi kiskoa sinne tänne. Pysähdyin joka kerta, kun hihna kiristyi, koska olin jo aiemmin päättänyt sitoutua siihen, että eteenpäin ei hihna kireällä KOSKAAN mennä. Joka kerta pysähtyessäni kärpäset hyökkäsivät (sekä koiran että minun kimppuun). Hiki virtasi. Koira vaistosi, että olin hermostunut ja hermostui siitä lisää. Onneksi yhden kukkulan laella tuuli sen verran, että voitiin pysähtyä pidemmäksi aikaa rauhoittumaan. Kilometrin matkaan meni varmaan tunti. Ei enää koskaan tätä treeniä näissä olosuhteissa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti