Se on vesikoira!

Mentiin tänään Nickin kanssa kahdestaan Ölmosin rannalle, jonne perinteisesti on voinut ottaa koiran mukaan, jos on kävellyt niemen ympäri toiselle puolelle. Siellä on vähän enemmän kivikkoa ja levää eikä yleensä lainkaan pieniä lapsia. Huh. Yhdessä vuodessa rannasta olikin tullut varsinainen turistikohde; metsää oli hakattu ja parkkipaikka rakennettu. Paikalle oli jopa pystytetty kyltti, jossa oli SÄÄNNÖT. Aiemmin metsän siimekseen on ollut pysäköitynä asuntoautojakin, mutta nyt oli vaan risukkoa ja avohakkuuta...

Kannoin pennun pahimpien ryteikköjen yli. Puolivälissä matkaa ylitimme puron, jota aiemmin varjostivat ikivanhat puut. Toisella puolella niemeä oli joitakin ihmisiä ja muutamia koiria. Ajattelin, että ehkä Nicki uskaltautuisi kahlailemaan vähän. Aava meri näytti olevan sille ihmetyksen aihe. Itse aioin vähän pulahtaa, kun ryteikössä oli tullut kuuma ja paarmatkin vaivasivat. En ehtinyt kuin kahlata polvia myöten, kun Nicki juoksi perään eivätkä sen pikkujalat enää yltäneetkään pohjaan... Nicki ui. Ja todella hienosti; ei lainkaan räpiköiden vaan arvokkaasti. Yritin useampaan otteeseen mennä uimaan, kun Nickille alkoi jo tulla kylmäkin, mutta ei. Se olisi varmaan seurannut minua maailman tappiin.

Hienosti matkalla ohitettiin ihmiset ja koirat; Nicki oli minulla kytkettynä auton turvavaljaissa, jotka kyllä eivät ole maailman mukavimmat. Yhtään ei pentu kuitenkaan kiskonut tai yrittänyt reuhata hihnan kanssa. Hihnakäyttäytymisen harjoittelun voisikin ehkä aloittaa valjailla, niin tottuisi ensin kävelemään vierellä ja suhtautumaan hihnaan "ystävällisesti". Panta voisi olla kaulassa ihan muuten vaan.