Nicki on mamma

Blogi on ollut ihan kuollut jo todella pitkään. Tässä välissä Nicki on kasvanut aikuiseksi, synnyttänyt 11 pentua (kyllä, yksitoista!) ja elelee edelleen rentoa maalaiskoiran elämää. Nickin pennuista kotiin jäi Hilkka, jolle olen aloittelemassa omaa blogia. Tarkoituksena on pitää päiväkirjaa pelokkaan koiran edistymisestä. Tästä tarkemmin siis Hilkan omilla sivuilla.

Nicki täyttää kahden viikon päästä 3 v. ja Hilkka on nyt n.  9 kk:n ikäinen.

Siisteyskasvatusta ja muuta treeniä

Nicki on kohta viiden kuukauden ikäinen eikä vieläkään ole sisäsiisti. Nicki osasi kyllä tehdä tarpeensa sanomalehdelle meille tullessaan, mutta olin jostain lukenut, että lehdistä pitäisi pyrkiä mahdollisimman nopeasti eroon. No, seuraavaksi Nicki teki sitten tarpeensa lattialle. En torunut, korjasin vaan jäljet rauhallisesti. Ulos Nicki pääsi kahden tunnin välein ja ulos pissimisestä sai aina herkun ja kehut. Eli kaikkien ohjesääntöjen mukaan mentiin. Ja silti Nickille eteinen oli vessa.

Kokeilin Nickin sulkemista olohuoneeseen (=nukkumapaikkaan eli pesään), kun lähdin kylille asioita hoitamaan. Tämä toimi kyllä. Mutta esteiden pönkkääminen oviaukkoon tuntui naurettavalta silloin, kun olin itse kotona - ja Nicki onnistui jossain välissä AINA hipsimään salaa eteiseen (huokaus). Ulkonakin se usein pyrki tekemään tarpeensa katseilta suojassa. Itseäni säästääkseni jätin ulko-oven auki, kun menin yläkertaan tekemään töitä. Nicki kävi ulkona pissalla. Eli nähtävästi Nicki ei osaa pyytää ulos. Eikä sille ole iskostunut tarpeeksi vahvasti päähän, että sisälle ei tarpeita tehdä.

Jonkin aikaa Nicki oli sentään kakkinut ulos, mutta kun eteisestä sitten viime viikolla alkoi löytyä tallottuja kakkakasoja, oli kärsivällisyys koetteilla. Enkä suoraan sanoen enää tiennyt, mitä voisin tehdä toisin. Sitten luin netistä vielä yhden vihjeen. Joku kirjoitti, ettei koira mielellään tee tarpeitaan paikkaan, jossa se syö (tuon nukkumapaikkajutun olin siis jo käytännön syistä hylännyt). Ei muuta kuin ruoka- ja juomakippo eteiseen. Toimi! Paitsi että nyt lammikko löytyi eteisen sijaan keittiöstä... Eilen laitoin ruokakippoja sekä eteiseen että keittiöön ja pidin ne paikoillaan tyhjinäkin. Menin koiran kanssa lenkille kolmen tunnin välein. Ei tullut sisälle lammikoita eikä haisulikasoja. Käytin Nickin ulkona vielä puolen yön aikaan, ja tänä aamuna seitsemältä lattiat oli edelleen puhtaat! Jospa nyt näillä keinoin onnistuisi.

Ttreeneissä ollaan käyty säännöllisesti, mutta vähän omanlaisella tavalla. Palveluskoirapuolella osallistutaan koulutustuokioon ihan täysillä, mutta se kestääkin vaan kymmenisen minuuttia/pentu. Näyttely/kehätreeneissä istuskeltiin vähän sivussa ja käytiin pyörähtämässä pieni lenkki vartin välein. Minusta perropentua ei voi vaatia olemaan kokonaista tuntia hihnassa paikoillaan. Tilaisuuden mittaan Nicki sai tervehtiä muutamia ihmisiä ja lopuksi muutamia koiriakin hihnassa niin, että ne ottivat nätisti kontaktia, ja sitten lähdettiin molemmat koirakot omille teille ennen kuin "leikkimoodi" iski päälle. Kun koirat kun nyt kumminkin olivat kytkettyinä. Minusta on tärkeää, että Nicki oppii, ettei aina tarvitse tervehtiä koiria ja ihmisiä, ja sen voi tehdä myös rauhallisesti. Pentutreffeillä oli vähän sama juttu. Pidetiin muihin sellaista etäisyyttä, että Nickin oli helppoa istua ja ottaa minuun katsekontaktia ja käytiin välillä kentän laidalla hajuja tutkimassa. Uudet herkut oli mahtavia (Petpostin kautta tilattu Natural Menu), ja syötin niitä Nickille koko taskullisen. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla: hyvin iskostui kehotus "täällä" (=katso tänne) ja tuli maukas iltaruoka ajoissa. Jos olisin antanut ruuan vasta treenien jälkeen, olisi aamulla eteisessä voinut odottaa iso haiseva ylläri.

Nickin kanssa liikkuessa on omat haasteensa se kun on selainen sosiaalinen elosalama. Rauhottuu kyllä tuosta pikkuhiljaa. Treeneissä Nickin ikäinen labradoodeli istuu paikoillaan koko tunnin ihan itsekseen ilman erillistä käskyä tai kouluttamista. Eihän se ole millään tavalla palkitsevaa. Täytyy olla haasteita. Myös koiralle omistajan miellyttäminen uusien asioiden oppimisen kautta on palkitsevaa. Se, kun koira kääntyy katsomaan silmiin ikään kuin kysyäkseen, että "hei, mitäs nyt tehdään?" Ja saa sitten käskyn (tule, istu, ota, anna, irti, taakse, maahan, ohi mennään, vieressä, mene vaan...) ja sen noudattamisesta palkan. En haluaisi sohvaperunaa. Parasta on koira, joka innostuu asioista, mutta osaa myös tarvittaessa rauhoittua. Tiukkaa kuria vaativa, mutta arjessa toimiva. Koira, jonka toiminta on ennakoitavissa ja arvattavissa. Joka ei ole vihainen eikä aggressiivinen. Joka vahtii, mutta lopettaa haukun käskystä. Joka on ihana ja empaattinen, pehmeä halinalle. Haastava, mutta palkitseva. Sellainen on Nicki-pentunen, josta vielä kasvaa vaikka mitä!

Tuleva teini koettelee

Eilen oli pitkästä aikaa taas Ainolla kaveri kylässä. Vaikka Nicki onkin ollut riehakas varsinkin lasten kanssa, ajattelin, rauhoittumiseen riittää, kun lapsi ei kiinnitä siihen mitään huomiota. Kyllä se hyppiminen sitten aikanaan loppuu. Väärin! Nicki oli Ronjan kimpussa kuin riivattu: kynsi ja raapi, hyppi ja reuhtoi. Kun tytöt istuivat ruokapöytään, Nicki rynni Ronjan tukkaan kiinni, ja taisi siinä tuppo huiksiakin irrota. Koira oli kuin villipeto. Yritin pitää sitä aloillaan, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Kun koira sitten taas kerran rynnisti Ronjaa kohti, minulta tuli vaistomaisesti paha karjaisu ja tartuin Nickiä niskanahasta kiinni ja painoin maahan. Makasin sitten sen vieressä lattialla kunnes tytöt olivat syöneet ja menneet portin taakse toiseen huoneeseen. En koskaan aiemmin ole käyttänyt koiraan fyysistä voimaa, ja ihan selvästi se oli tästä todella hämmentynyt. Seuraavaksi aion pitää Nickin valjaissa ja hihnassa, kun meille joku tulee. Pääsee sitten irti, kun on rauhallinen.

En usko, että toiminnastani oli mitään hyötyä. Pikemminkin päin vastoin. Kuin kostoksi Nicki teki myöhemmin illalla pissan ja neljä kakkaläjää eteiseen. Kakat oli myös tallottu. Ja aamulla minua odotti taas kerran se näky, jonka olin jo toivonut voivani unohtaa. Kaksi isoa lammikkoa ja iso kakkakasa. (syvä huokaus)

Ronjan isä sai haukut tullessaan tyttöä hakemaan. Ja ihmisistä tyhjän talon oven avannut tavarantoimittaja oli kuulemma myös vastaanotettu jonkinmoisella vahtireaktiolla. Taitaa meidän tytöllä kohta alkaa murkkuikä... Olen aloittanut treenaamisen jo tänään. Nukuttiin aamulla Nickin kanssa hyvässä yhteisymmärryksessä sohvalla vierekkäin melkein puoleen päivään.

Treenaus alkaa

No niin. Nyt on sitten aloitettu kevyt tokoharjoittelu Salon palveluskoiraharrastajissa. Kouluttajana osaava ja tarkkasilmäinen Tuija, dobermanniekspertti. Meitä on ryhmässä vain viisi koirakkoa, ja jokainen saa ykstyisopetusta muiden odottaessa autossa. Luulin, että Nickiä olisi vaikea saada innostumaan, se kun on täällä kotioloissa niin rauhallinen, mutta pihkat... maahanmenokin oli ihan PLÄTS, eli suoraan liikkeestä tantereeseen ja vauhdilla! Selvästi Nicki myös nauttii näistä koulutustuokioista. Ehkä

Kotona ei olla vielä paljonkaan varsinaisesti treenattu. Ihan normaalijuttuja tehdään, eli Nicki istuu, odottaa ja menee vasta luvan saatuaan syömään, ei saa häslätä, kun ihminen syö (murahdan kevyesti pois) ja muita arkielämän asioita. Jonkin verran ollaan tehty seisomista ja eteen istumista, kun kylillä  näköpiiriin on ilmaantunut joku häiriötekijä, kuten toinen koira. Kemiön keskustassa treenailee tällä hetkellä paljon avustajakoirakoulutettavia. Tämä on sikäli mainiota, että  Nicki saa esimerkkiä siitä, miten tyylikkäästi ihmisten ilmoilla voi toimia!

Turkistaan kuoriutunut koira
nauttii syysauringosta

Käytiin viikko sitten Sinin luona lainaamassa ruokaa, parturissa, pedikyyrissä ja anaalirauhasten tyhjennyksessä. Hienoa, kun kasvattajalta saa tällaista kokonaisvaltaista palvelua... Anaalirauhaset näyttäisivät välillä tyhjentyvän normaalisti, välillä taas koira vetää takamustaan. Odottelen nyt vielä, ennen kuin puutun asiaan, kun tukossa ne tiehyet eivät kumminkaan enää ole. Pennuilla anaalirauhasvaivat ovat ilmeisesti melko harvinaisia.

Nickin aamutoimet

Kuvat puhukoot puolestaan:

Nicki on poissa kotoa

Nicki oli kolme yötä kerrostalossa "kaupunkilomalla" Taalintehtaalla, kun itse oltiin Helsingissä. Ensimmäinen vuorokausi oli ollut ihan kamala; pentu oli vaan pörrännyt ja säntäillyt ympäriinsä, eksyksissä ihan ollut raukka. Sitten tilanne oli tasaantunut ja loppujen lopuksi kaikki oli mennyt todella hienosti.

Olivat olleet paljon ulkona. Ajelleet hissillä, käynneet torilla, uimassa, tulevien avustajakoirien kanssa peuhaamassa - ja mummojen ja pappojen lällyteltävänä. Alueella asuu paljon iäkkäitä ihmisiä, jotka olivat olleet ihan myytyjä. Kaikille Nicki oli ollut ystävällinen, kaikki olivat sitä halunneet paijata. ”Hoitotäti” Minea kertoi vanhasta yli 100-kiloisesta papparaisesta, jonka ei koskaan ole nähnyt kävelevän. Kun pappa oli nähnyt Nickin, hän oli noussut penkiltä ja lähtenyt tulemaan kohti kädet ojossa "Voi sentään, voi sentään, cockerspanieli! Meillä oli lapsena cockerspanieli, ja kyllä minä sitä rakastin!" Minea ei ollut raaskinut korjata papan käsitystä koiran rodusta, vaan oli antanut hänen nauttia Nickin seurasta ja omista muistoistaan.

Mahtaisiko Nicki iän karttuessa seurata isoäitinsä Ebban jalanjälkiä terapiakoirana tai kulkea isänsä, kaverikoira Petron askelissa? Ihanaa! Nyt minulla on saarella ainakin yksi luotettava hoitopaikka. Kiitos Minea ja Siiri!

Luoksetulon vahvistamista

Nicki on 15 viikkoa vanha. Leimautumisen ja sosiaalistumisen aktiivivaiheet alkavat olla ohi. Tahtominen ja oppiminen voivat alkaa! Pohja on luotu, ja omasta mielestäni olen onnistunt siinä hyvin. Nicki luottaa minuun, ottaa erinomaisen hyvin katsekontaktin ja haluaa miellyttää. Tälle pohjalle alan nyt rakentaa ennen "mörköikää".

Eilen oltiin kunnon metsälenkillä, josta tosin tuli meille molemmille loppujen lopuksi tuskien taival. Ollaan käyty metsässä aiemminkin kääntymässä, mutta nyt mentiin mustikkaan ja samalla hakemaan kastikekantarellit. Nicki kulki aluksi kintereilläni ja tunki itsensä juuri siihen mättääseen säheltämään, josta yritin marjoja poimia. Kun aika kului, pentu rohkaistui liikkumaan vähän kauemmas ja saavuttuamme kallioiselle seudulle innostui jo juoksentelemaan jälkien ja hajujen perässä. Mustikatkin alkoivat löytää tiensä suuhun suoraan pensaasta.

Vaikka Nicki rakasti mustikoita ja niiden suuhun hamuaminen pensaista näytti kovin hankalalta, en suostunut tarjoilemaan. Mustikat ovat mainioita koulutusherkkuja, ja niiden avulla treenasimme luoksetuloa. Näin toimimme. Keräsin kourallisen mustikoita ja odotin, kunnes Nicki lähti innoissaan juoksemaan minusta poispäin. Kesken kiihkeimmän juoksun kutsuin iloisesti "tule", ja Nicki kääntyi ja juoksi takaisin (tätä on treenattu omalla pihalla). Sitten pyysin Nickin istumaan. Sitten se sai ahmia koko kourallisen mustikoita kädestä. Kolmannella toistokerralla ei enää tarvinnut kehottaa luoksetulon jälkeen istumaan, vaan se tapahtui automaattiseti. Tätä harjoitusta jatketaan aina kun ollaan metsässä, ja tehdään toistot ihan sattumanvaraisesti ja yllättäen. Tavoittena on, että Nicki tulee iloisesti hihnaan kytkettäväksi, jolloin uskallan paremmin pitää sitä vapaana. Tosin meidän lähimetsässä en ole koskaan törmännyt yhteenkään ihmiseen; peuroja on kyllä näkynyt. Varma luoksetulo toimii aikanaan muuallakin. Nyt on vain siirrytty pihalta metsään,  syksymmällä sitten harjoitellaan häiriötekijöiden (=toisten koirien)  kanssa.

Niin. Se tuskien taival. Ensin sadekuuro kasteli meidät. Sitten tuuli tyyntyi ja tuli kuuma. Sitten tulivat hirvikärpäset ja tuhansittain pikkukärpäsiä, jotka tunkevat silmiin, korviin ja sieraimiin. Ajattelin, että päästään helpommalla, jos kävellään tietä pitkin kotiin. Nicki ei ollut vielä ollut kovin monella remmilenkillä ja matka oli pitkä... Puolisen kilometriä meni hyvin, mutta sitten Nicki kyllästyi ja alkoi kiskoa sinne tänne. Pysähdyin joka kerta, kun hihna kiristyi, koska olin jo aiemmin päättänyt sitoutua siihen, että eteenpäin ei hihna kireällä KOSKAAN mennä. Joka kerta pysähtyessäni kärpäset hyökkäsivät (sekä koiran että minun kimppuun). Hiki virtasi. Koira vaistosi, että olin hermostunut ja hermostui siitä lisää. Onneksi yhden kukkulan laella tuuli sen verran, että voitiin pysähtyä pidemmäksi aikaa rauhoittumaan. Kilometrin matkaan meni varmaan tunti. Ei enää koskaan tätä treeniä näissä olosuhteissa!